Läsnä ja hetkessä.

Kesä on tähän mennessä ollut huikea. Ei ole huonot säät paljoa hidastaneet. Pääfokus on ollut töissä ja festareissa, mutta siihen sivuun olen mahduttanut upeita päiviä ja hetkiä. On oikeasti parasta maailmassa, kun pystyy keskittymään tässä ja nyt, nauttimaan olostaan keskellä tätä päivää, tätä hetkeä ja tätä elämää. Kaikki vaan menee niinkuin pitääkin, kun antaa vaan mennä.

Tapahtunut tähän mennessä:
Provinssissa seurasin intuitiota ja kävelin randomilla jonkun hepun kämpille. Hepusta nappasin facekaverin ja myöhemmin kävi ilmi, että hänkin lähtee elokuussa Ruotsiin vaihtoon. Eri kaupunkiin kylläkin, mutta silti...aikamoinen sattuma! Heppuli vaikuttaa vielä mukavalta, ehkä päästään yhdessä tutkimaan Ruotsia ensi talvena :)

Juhannuksena hankin hartiarusketuksen aivan Suomen kesäpäivässä. Omaa aikaa ja fiilistelyä, hetkiä kavereiden kanssa ja hyvää ruokaa.

Kesä-heinäkuun vaihteessa meillä oli oma keikka. Soittaminen on parasta! No, ainakin muutaman muun asian ohella :) Keikan jälkeen tuntematon mies tuli puhumaan mulle. Hän oli ilmeisen vaikuttunut yhtyeestämme, mutta erityisesti minusta kitaristina. Hän tituleerasi minua meidän bändin Keith Richardsiksi. Tovin hänen kanssaan juttelin musiikista ja elämästä. Tuon tovin aikana mies repesi myös kyyneleihin. Olen mä ennenkin itkettänyt miehiä, mutta en mä sitä vielä ole soittamalla onnistunut tekemään. Huikea fiilis, sinä päivänä oikeasti kosketin jonkun elämää varsin voimakkaasti. Keskustelun päätteeksi annoin miehelle meidän settilistan ja mies lähti huojentuneena samoilta jalansijoilta kotiinsa ja aikoi laittaa settilistan oman studionsa seinälle ja muistaa tämän päivän ikuisesti. Huikeeta. Seuraavana päivänä työskentelin 16 tuntia John Fogertyn konsertin hyväksi, ja olin edelleen onnellinen.

Heinäkuun alussa aloitin uuden harrastuksen CrossFitin. Treenit aiheuttavat sekalaisia tunteita. Ennen jokaista treeniä jännittää ja pelottaa: kestääkö kunto, tuleeko oksennus, selviänkö... Treenissä välillä vituttaa ja tekee mieli luovuttaa. Mutta treenin jälkeen ei malttaisi lähteä kotiin ja haluaisi, että uudet treenit olis jo seuraavana päivänä. Tunne kropassa on mieletön. Suorastaan tuntee, miten se vahvistuu ja sitkistyy joka treenissä.

Tänään olen järjestellyt paikkoja ja alkanut valmistautumaan Ruotsin muuttoon. Päättyvällä viikolla kävin Luulajassa katsastamassa ensi talven asuntonu ja tutustumassa Yliopiston alueeseen. Huh! Ihan ku ois menossa taas ekalle luokalle!!

Elämä on ihmeellistä.

Kaikki on mahdollista!

Saanhan kuulostaa hetken hörhöltä, saanhan? Kiitos :) Tämä tämän talven matka on kyllä ollut antoisa. Matka syvälle itseen. On siistiä, mitä kaikkea se on mulle antanut. Kaikkein siisteintä on tämä tunne, mitä mää nyt saan kantaa mukanani. Tuntuu, että mun koko kroppaa ympäröi semmonen mukava juureva värinä, energiakenttä. Joissain kohdissa se tuntuu voimakkaampana, ja joissain kohdissa vähän vähäisempänä. Ei siis olla vielä maalissa ;) Enivei, mää oon päässyt tavoitteisiini ja vieläpä hyvin arvosanoin. Mulle on auennut aivan uusia ovia ja viimeinkin tuntuu siltä, että kaikki on mahdollista.

Mä sain tuossa toukokuun puolessa välissä kuulla, että mut on hyväksytty Luulajan Yliopistoon vaihto-oppilaaksi. Siihen saakka hakupapereiden lähettämisestä lähtien olin ajatellut, että kunhan päätös tulee, ehdin vielä päätöstäni harkita. No voin kertoa, ettei juuri tarvinnut miettiä, koska heti kun viestin postiluukustani löysin, tunne oli aivan sanoinkuvaamaton! Itketti ja nauratti yhtäaikaa ja oli aivan käsittämättömän upea fiilis: mun elämässä tapahtuu jotain merkittävää ja ratkaisevaa. Niiiin siistiä. Mä oon koko elämäni haaveillut ulkomaille menosta, ja vaikka kyseessä on "vaan" Luulaja, mää oon aivan pähkinöinäni. Kyseessä on kuitenkin ympäristön ja maan vaihdos. Ja Luulaja on niiiin ihana! Niin hienoa päästä talveksi sinne <3

On kyllä pakko sanoa sekin, ettei tämä energian säilyttäminen oo joka päivä helppoa. Täältä elosta löytyy paljon ihmisiä, jotka sen yrittää tappaa. On tosi sääli huomata, että kun puhuu joillekin jostain itselle tärkeästä asiasta ja omista maailmankatsomuksistaan, toiset saattaa dissata koko ajatuksen ensimmäisillä vastasanoillaan. Se on tosi tyrmistyttävää huomata. Mutta toisaalta sekin on niin hienoa, että löytyy näitä, jotka laittavat miettimään toisen kerran. Itteä on mukava haastaa, eikä koskaan pitäisikään ajatella, että olisi jotenkin valmis. Parasta on silti löytää ihmisiä, kenen kanssa näistä asioista voi jutella samalla ajatuksella ja samalla aaltopituudella <3

Mulle iski myös aivan kauhea vimma uudistaa mun asunto, ja tällanen siitä tuli:

Pari viikkoa sitten kävin Tampereella mutkan tarkistamassa siskon uuden poikaystävän ja tottakai viettämässä laatuaikaa tärkeän ja rakkaan kummitytön kanssa. Se neiti on aivan uskomaton tättähäärä ja siltä voisi oppia paljon, vaikka se on vasta viisi! Enivei, junamatkalla oli pakko miettiä asioita kun tietokone ei suostunut näyttämään yhtään mitään ja kännykän musiikistakin oli saatavilla vain murto-osa. Kirjottelin siinä sitten jotain vihkoonkin, ja tässäpä se:

"Evoluutiosta. Päässä pyörii teepussin päästä bongattu aforismi: "The wind does not break a bendy tree.". Ikkunasta näkyy metsiä, niittyjä, peltoja, metsäaukeita, lampi... Näin myös hirven. Mietin elämää ja eläimiä. Eläimillä ei ainakaan tietääkseni ole kielellisiä kommunikoinnin taitoja, ei facebookkeja eikä tsättejä. Metsissä yksinäisiä hirviä on paljon, mutta miten ne löytävät itselleen sopivan "kumppanin" ja jatkavat elämää? Jos miettii ihmistä, me etsimme potentiaalisia kumppaneita lähes pakon sanelemana kaikesta ympäriltä liikkuvasta. Kommunikointia ja yhdistymistä nopeuttavat kaikenmaailman facebookjamboreet "like" ja "poke" -nappuloineen. Jos tapaa kiinnostavan henkilön jota ei kuitenkaan tunne, ja huomaa, ettei tämä ole fb:ssä, seuraa lähes katastrofi, kun connectionia ei pääse rakentamaan ns. kepulikonstein. Seuraa hirveä nälkä ja jano saada huomiota, kun sitä periaatteessa on ympärillä mitenkä paljon vaan. Tämä juontaa nykyisin myös siihen, miksi eroja tapahtuu niin paljon. En muista kuka psykologi tästä vasta jossakin lehdessä kirjoitti, mutta ympärillä on yksinkertaisesti niin paljon ärsykkeitä, jotka vievät mukanaan. Kun elämä ei olekaan enää "siistiä ja aivan mahtavaa", tätä tunnetta etsitään jostain muualta. Kaikki ympärillä oleva vie huomion siltä kaikkein oleellisemmalta, eli itseltämme.Tiedostamatta etsimme ympäriltämme ratkaisuja niihin ongelmiin, jotka oikeasti tulisi ratkaista tässä ja nyt, olemalla läsnä ja tunnistamalla ne asiat, jotka aiheuttavat epätyytyväisyyttä.

Mulla on tällä hetkellä aivan ihana olo. Kuin kelluisi ilmapatjalla menemään kääriytyneenä paksuun turvalliseen peittoon.Turvallinen olo. Keho haluaa antaa paljon ulospäin ja tuntuu kuin koko kroppa säteilisi positiivisesti. On vaan hyvä olla kokoajan. Välillä kyllä harmittaakin. Musta tuntuu, että alan olla valmis rakastamaan. Ihanaa, kun ei tavallaan etsi mitään, ottaa vaan vastaan.

Yhtenä päivänä viime viikolla tein pitkästä aikaa doshatestin. Viimeksi olin selvästi pittapainotteinein, nyt pisteet meni melko tasan: pitta11, vata10, kapha9. Tarkottaakohan tämä sitä tasapainoa sitten? Wind does not break a bendy tree... Pitäisi pyrkiä pitämään tämä. Olla tosi läsnä kehossa. Sitten keho on läsnä ympäristössä...

..Mutta palataksemme niihin hirviin... (? :D) Ja no muihinkin luonnon otuksiin. Ne varmaan on oikeasti tosi balanssissa. Ravinto on luonnonvaraista, käsittelemätöntä, eivätkä mitkään muutkaan tuotetut ärsykkeet paljoa altista vaikutuksille. Siksi varmaan niiden vaistotkin toimivat oikein ja johtavat niitä kohti oikeita asioita. Miten hienoa se oiskaan? On tosi hankalaa tuo homma. Kun tietty jano se on vielä itselläkin. Stay pure... pitäis ajatella. Kaikki menee kuten pitääkin, jos vaan anta mennä.

Tässä viime aikoina on jotenkin ollut tosi helppoa kuunnella itteä. Jotenkin tosi helposti tietää, mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä. Ja sitten vaan tekee sen! Meni syteen tai saveen, mutta kengät jalassa. Mä haluankin pysyä tässä karusellissa. Haluan imeä ihan kaiken, mitä mulle tapahtuu ja mitä niistä voi oppia. Haluan myös nähdä sen, mihin ne mut lopulta vie. Matka on alussa. Edessä on paras kesä ikinä ja luultavasti myös paras syksy, talvi ja kevätkin! Mutta joka päivä pitää muistaa olla tässä ja nyt!"

Niin.

Tästä facebook-hommasta tuli vielä mieleen, kun tapasin tuossa perjantaina sattumalta vanhan tutun, joka joitakin viikkoja sitten jätti facebook-elämän taakseen. Oli mukava jutella ns. puhtaalta pöydältä, kun aivan aidosti oikeasti ei tiennytkään tuoreimpia kuulumisia. Facebook pitää kierosti kyllä otteessaa n ja informoi, vaikkei oikeasti ihmisten kanssa tekemisissä olisikaan. Alan kyllä itsekin kallistua siihen, ettei fb:stä ole kuin haittaa ja mieluummin menisin sellaisella "stay pure" -meiningillä tässäkin asiassa. Mutta...vielä en ole valmis fb-lobotomiaan. Ehkä sen aika tulee, ehkä ei. Mutta kyllä kaikki vastaukset tulee aikanaan. Ongelmaan kuin ongelmaan :) Pitää vain pysyä tyynenä ja odottaa. Ja mennä tässä hetkessä <3

Jalat maassa ja pää pilvissä

Matka on pitkä, mutta joka askeleen arvoinen.

Lasilintu. Mikä se on? Talvella väittelin erään ihmisen kanssa onnellisuudesta kolme tuntia. Hänen mielestään ihmisten onnellisuus on kuin lasilintu kirjahyllyssä. Eli onnellisuuden määrittelee tietyt kriteerit ja kun se lasilintu on saatu hyllylle, kaikki kimaltaa ja kaikki on hienosti niin kauan kuin joku tulee ja heiluttaa hyllyä niin, että lasilintu tulee ja tipahtaa - menee rikki. Joo. Ehkä.

Tietoisesti itse viime loppusyksynä karsin ympäriltäni ärsykkeitä, jotka lisäävät negatiivista ilmapiiriä ja ajattelumallia. Halusin löytää oman polkuni kulkea ja ajatella. Olo oli jatkuvasti levoton ja sille ololle piti jostakin löytää jotain tasapainottavaa. Se oli milloin mitäkin. Kunnes tajusin, ettei ongelma ole siinä, että minun pitäisi saada jotain. Tavaraa, hyväksyntää, kavereita... mitä vaan. Ongelma oli syvemmällä.

Liimasin postiluukun yläpuolelle "Ei ilmaisjakelua" -tarran. Vaihdoin television tuijottelun ulkoiluun ja harrastuksiin. Katsoin kyllä telkkariohjelmia, mutta netistä jälkilähetyksinä, jolloin blokkasin itseltäni mainokset ja määrittelin itse, mitä katson. En lukenut iltapäivälehtiä ja harvoin edes uutisia. Hiddailin "kavereiden" negatiivisia statuspäivityksiä ja vein itseäni määrätietoisesti kohti positiivista ajattelua. Suljin siis itseäni pois negatiivisilta vaikutteilta. Vaikutukset alkoivat tuntua ja näkyä nopeasti. Tuli rauha. Kiire loppui. Aamulla ensimmäisenä hymyilytti ja illalla viimeisenä peiton mutkassa rentoutuneena oli super onnellinen olo. Oli ihanaa painaa silmät kiinni, jotta aamulla saa taas ne aukaista. Työpäivän jälkeen väsyneenä, mutta tyynenä kävelin kaupassa hymyillen ja katselin kiireisiä, väsyneitä, hermostuneita ja harmaita kasvoja ja kuuntelin isien ja äitien tiuskimista lapsilleen. Mun lasilintu oli lentänyt hyllyynsä.

Mun keskustelukumppani väitti, ettei oikeaa onnellisuutta olekaan. On vain hetkellistä onnellisuutta. Hän kritisoi mun tapaani sulkea itseltäni negatiiviset ärsykkeet ympäriltäni ja sanoi, että mikä se semmoinen onnellisuus on, joka ei kestä negatiivisia tapahtumia. Vastasin hänelle, miksi minun pitäisi kantaa koko maailman taakka itselläni, kyllä se riittää, että olen itseni kanssa omassa elämässä niin onnellinen, että kestän omaan elämääni tulevat maanjäristykset. Kun jalat on maassa ja pää pilvissä, ei vois lopputulos paljon parempi olla.

Tuskin mä vieläkään olen maalissa. En tiedä voiko täydellistä tasapainoa saadakkaan. Melko huippua on kuitenkin se ymmärrys ihmisiä kohtaan, mikä tästä seuraa. Kun itse on rauhassa, on aikaa nähdä puut metsältä.

Juttelin myös vasta äitini kanssa. Häneltä oli kysytty, mitä hän elämältään haluaa. Yllätyksekseni äiti, tuo viisauden kulmahammas ei tiennyt. Äiti kysyi multa, no tiedätkö sinä sitten. Vastasin, että tiedän. Haluan oppia paljon ja jatkuvasti, haluan elää joka päivä niin, että mulla on onnellinen ja hyvä olo. Jalat maassa ja pää pilvissä. Life is too short to struggle. Elämä vie, jos antaa sen viedä. Itse voi vaikuttaa sen suuntaan!

Surrur sanoo blenderi :)

Moi!

Sikapitkästä aikaa. Tuli jotenkin tarve kirjoittaa. Melko siistiä, että tämä on vielä olemassa :) Aivan sika-ihana lauantaiaamu. Lauantaiaamuja odottaa nykyään melkein yhtä innokkaasti kuin...hmm jouluaattoa. Käväsin lentokentälle nakkaamassa erään henkilön ja harmittelin siinä hieman itsekseni, etten saanut itsekin pakata matkalaukkua ja lähtä etelän lämpöön. Noh, joku toinen kerta. Aurinko paistaa, loistava olo ja kaikki on aivan ihanasti. Ja aivan itsenäisesti! :)

Stressi on tauolla ainakin tämän päivän. Jes.

Hmm, oon tässä laitellut taas elämäntapoja uusiksi kun maaliskussa sain vatsatähystyksen kontrollin tulokset. Atrofinen gastriitti vatsalaukussa on edennyt jo vaikealle tasolle. No, käytännössä miten tuo näkyy niin olen jättänyt aamukahvin pois ja vaihtanut sen viherpirtelöön. Tätä kautta vihannesten, kasvisten, hedelmien ja marjojen syönti on lisääntynyt kuin itsestään. Suurinpia herkkuja nykyään nämä, nam. Kyllä se pistää miettimään, kun paperille kirjoitetaan, että on erittäin hyvä mahdollisuus saada lottovoitto eli vatsasyöpä jossain vaiheessa elämäänsä. Asettuu kyllä asiat eri arvoihin nopeasti. Joka päivästä haluaa nauttia! Ja se on ihanaa.

Vähän jännittää se, pääsenkö ensi vuodeksi Luulajaan vaihtoon. Ois niin siistiä. Se kaupunki on aivan ihana ja haluaisin niiiin oppia ruotsin kielen. Into direction of dreams! Go, confidently, now! Tomorrow it might be too late!!